sunnuntai 25. elokuuta 2019

Miten mun sairaus vaikuttaa meidän elämään?

Multa kysyttiin tätä kysymystä instan puolella, johon lyhyesti siellä vastasinkin. Ajattelin kuitenkin tehdä tästä myös erillisen postauksen. 

Mun sairastelu alkoi mun miehen kesälomalla. Yhtäkkiä aloin olemaan todella väsynyt, jalkoja ja käsiä särki, niskaan ja kaulaan sattui, ensin ajattelin että ehkä mun lihakset on vaan niin jumissa, mutta kun hirveä voimattomuus lisääntyi päivä päivältä, ajattelin ettei se voi olla normaalia. Tunsin itse ettei kaikki ole kunnossa. Lähdin sitten päivystykseen istumaan.
Verikokeissa selvisi, että trombosyytit ovat tosi matalat.
Siitä se sitten lähti.. Koko ajan lääkäreillä, sairaalassa tutkittavana..


Koko tuo rumba alkoi niin yllättäen, ettei me kunnolla keritty koko hommaan mukaan. Pää oli ensimmäiset pari viikkoa ihan pyörällä, ja on se kyllä edelleen. Nyt vasta on ollut aikaa läpikäydä kaikkea oman pään sisällä. Meidän koko kesä on ihan kun mennyt ihan ohi, tai jossain "sumussa". 
Mun sairaus on vaikuttanut meidän elämään oikeastaan todella paljon. Ajatusmaailma on muuttunut ihan täysin. On tullut tajuttua, mikä elämässä onkaan tärkeintä. Läheiset, perhe, eikä ne tavarat tai tapahtumat tai tietyt asiat mitä me ehkä odotetaan,  että tuolloin on joku kiva tapahtuma, ollaan opittu että jokainen päivä o tärkeä, jokaisesta tavallisestakin päivästä tulee olla kiitollinen.


Meidän elämään vaikuttaa kyllä myös mun lääkärikäynnit ja labrat joita otetaan multa 2x/viikossa. Aina pitää järjestää se niin, että mä pääsisin käymään labroissa. Ja kuten varmasti tiedätte, jos on 1 auto käytössä, 4 lasta hoidettavana, mies töissä, niin ei tuosta vaan lähdetä minne halutaan. :D

Ajoittain tulee sellasia hetkiä, kun sitä vaan murtuu, kun ajattelee koko sairautta. Mun miehellä on myös sellaisia hetkiä, kun hän saattaa vaan alkaa itkemään, koska häntä käy mua sääliksi, ja useasti sanoo, että ainoa asia mitä hän toivoo, että mä voisin olla terve.

Myös tää sairaus vaikuttaa siihen, ettei mulla ole voimia usein esim lähteä kaikkien lapsien kanssa yksin kävelylle, vaan jos mennään, niin kaikki yhdessä. Onneksi meillä on kuitenkin oma piha, jossa lapset viihtyy. <3
Ja mun lapset on maailman ymmärtäväisimmät, he tietää että äiti sairastaa ja että äiti on joskus väsynyt. Kyllä me keksitään kaikkea kivaa tekemistä silti aina. <3<3<3


Samoten olen aina tykännyt urheilusta. Juoksusta ja salilla käymisestä. On vaikea tottua siihen, etten vaan saa juosta ja salilla voin kyllä käydä, mutten tehdä mitään kunnon treenejä, vaan kevyttä liikuntaa esim juoksumatolla kävelyä tai pyöräilyä.
Tosi paljon tulee mietittyä tulevaa, korjaantuuko nuo arvot vielä joskus, miten esim. pääsen matkoille, saanko edes matkustaa minnekkään lähivuosina? Tulenko enää koskaan saamaan lasta?
Miljoonatuhattasataa ajatusta, mutta kuitenkin haluan elää päivä kerralla enkä miettiä niinkään tulevaa. <3 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti