torstai 31. tammikuuta 2019

Kivunlievityksenä epiduraali

Minun ensimmäisessä synnytyksessä en ollut suunnitellut mitään kivunlievitystä etukäteen, ilokaasut oli tuolloin kaikki varattuja, joten sitä en päässyt edes testaamaan ensimmäisessä synnytyksessä. Supistukset yltyi kuitenkin jossain vaiheessa niin koviksi, että päätin kokeilla epiduraalia. Ja olihan se muutaman minuutin päästä suoranainen pelastus, ainakin kipuihin tepsi. Kuitenkin synnytys kun oli ohi, kun tämä epiduraali  otettiin pois, mua sattui selkään, siihen pistopaikkaan. Synnytyksen jälkeen en kahteen päivään voinut nousta, kun jalat aina vaan meinasi mennä alta, en tiedä liittyikö tämä tuohon epiduraaliin vai johonkin muuhun, mutta tein siis jopa tarpeeni astialle petiin, vaikka kuinka yrittivät viedä kahden hoitajan avuin vessaan, olin aina kaatumassa. 

Tässä näkyy vähän tuota epiduraalia.

Mulla ei kuitenkaan jäänyt tuon ensimmäisen synnytyksen jälkeen mitään pelkoa tuosta epiduraalista, koska toivoin sitä jo toiseen synnytykseen, jotta saisin sen mahdollisimman ajoissa, ja sainkin. 
Kuitenkin kolmannen synnytyksen aikana ja sen jälkeen mulla on tullut pelko tuota epiduraalia kohtaan. 



Kolmannessa synnytyksessä epiduraalin laitto olikin tosi hankalaa, ja lääkäri oli töykeä, hän yritti monta kertaa saada sitä, ja valitti koko ajan sitä, etten ollut paikoillani, vaikka kuinka pinnistelin, itse tuo koko prosessi oli kipeä ja myös hyvin epämukava. Muistan, kun itkin miehelleni tuon laiton jälkeen, että miten tuo lääkäri voi olla niin töykeä kun mulla on muutenkin kauheat kivut kun se sorkki sillä piikillä sinne selkään monta kertaa? 
Enkä tuossa kolmannessa synnytyksessä kokenut, että tuo olisi paljoa auttanutkaan tuo epiduraali. Sen sijaan mulla oli synnytyksen jälkeen ja on joskus edelleen tuo epiduraalin pistokohta kipeä, sitä ajoittain särkee, ja en ole varma johtuuko se hermosta mikä siellä lähellä on vai mistä, mutten ole enää niin varma tuosta epiduraalista, ja niin haluaisinkin pärjätä seuraavan synnytyksen ilman sitä, jos se vain suinkaan onnistuu. Ikinä ei voi tietää, jos kivut ovatkin niin kovat, että se on ainut vaihtoehto, mutta pelottaa todella paljon tuo laitto ja kaikki, jos joudunkin sen ottamaan.

Mielelläni kuulisin muiden kokemuksia tuosta epiduraalista, onko kellään muulla jäänyt siitä huonoja kokemuksia? 

Meidän nuorimmainen pikku tuhisija. <3 

torstai 24. tammikuuta 2019

Raskaudenaikainen masennus

Tiedättekö mitä olen tajunnut tähän asiaan liittyen? 
Aika pitkälti tuohon masennukseen vaikuttaa loppupeleissä oma suhtautuminen eri asioihin. Oma suhtautuminen raskauden tuomiin muutoksiin kropassa, oma suhtautuminen raskauden tuomiin vaivoihin ja ylipäätään oma suhtautuminen koko tuohon prosessiin. Helppoa se ei todellakaan ole, ja siitä syystä niin monet vajoaakin tuohon "masennustilaan" raskauden aikana. Itse kokemuksesta voin sanoa, että tajusin vasta jälkeenpäin, että mulla oli edellisessä raskaudessa jonkunmuotoinen masennus. 
Se johtui monestakin syystä, mutta päällimmäisenä syynä oli juuri tuo oma suhtautuminen kaikkeen. Toki myös väsymykseni vaikutti asiaan, meidän Aaron kun oli tuolloin päälle vuoden vanha ja heräili joka yössä 5-10x, ja ei huolinut muita kuin minut luokseen, joten tottakai kaikki tämä teki siitä myös rankkaa. 


Kuten näistä kuvistakin näkee tuon turvotuksen ja masentuneisuuden.
Viikosta 27 eteenpäin lopetin meikkaamisen, lopetin itsestäni huolehtimisen, koska valitin joka päivä kipuja, supistuksia ja sitä etten jaksa. Aloin ajatella, että ihan sama miltä minä näytän. Kävin peseytymässä paljon harvemmin kuin yleensä, lopetin rehellisesti sanottuna jopa sheivaamisen. Suihkussakin kun olin, istuin aina jakkaralla, koska ajattelin etten jaksa seistä. Tuon masennuksen ansiosta myös painoni nousi huimaa vauhtia, silloin samoilla viikoilla painoin 8kg enemmän kuin nyt, yksinkertaisesti siitä syystä, että sain nautintoa vain syömisestä. Söin jatkuvasti. En tykännyt katsoa enää peiliinkään koska se inhotti. En osannut tsempata itseäni. 



Kaupassa käydessä näytin tältä..


Aina yhtä väsyneen näköinen olin. 
Kun olin synnyttänyt ja läpikäynyt tuon kaiken omassa pääkopassani, muistan kun ajattelin: "Seuraavassa raskaudessa aijon olla positiivisin mielin, vaikka kuinka olisi vaikeaa, vaikka kuinka tekisi kipeää, vaikka tapahtuisi kropassa muutoksia, aijon silti suhtautua kaikkeen positiivisin mielin. Ja nyt voin todeta, että vaikka kipuja ja vaikemuksia ei suinkaan ole vähemmän kuin edellisessä raskaudessa, olen voinut henkisesti paljon paremmin. Jaksan pitää itsestä huolta, peseydyn kuin normaali ihmiset, en istu jakkaralla vaikka kuinka olisi se fiilis ettei jaksa, vaan tsemppaan itseäni jakuvasti että "kyllä sä jaksat, älä menetä toivoa"
Vaikka mulla oli taannoin tuo noroviruskin, ja vaikka tuntuu että hiukset tippuu päästä, ja olen kalpea kuin kalkkilaivan kapteeni, en silti ole menettänyt toivoa ja vajonnut tuohon masennukseen. Painonnousukin on ollut maltillisempaa, koska pystyn nauttimaan ihan eri tavalla tästä raskaudesta, en pelkästä syömisestä. 

Tässä raskaudessa, kun lähden jonnekkin näytän tältä: (huomaa varmaan ihan selkeän muutoksen jo näistä kuvista)









Kun myös kotona näytän virkeämmälle:




Mua myös auttaa pitämään virkeänä se, kun voin käydä jossain kahvilassa tai ostamassa itselleni jotain kivaa, mistä tulee hyvä fiilis, ja kiitos mun miehelleni joka mahdollistaa tuon, että mulla on omaa aikaa, kun sitä tarvin, ja olen siitä hyvin kiitollinen. <3 :) 

Pääpointti oli kuitenkin se, että pääkopassa ei saisi tapahtua sitä "luovutan" tunnetta, vaan pitäisi jaksaa tsempata itse itseään, että kyllä sä jaksat, loppuun asti, vaikka mikä olisi. Koska tämä on itsellä auttanut todella todella paljon! :)

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Ajatuksia synnytyksestä

Tiedättekö, että aina kun ajattelen synnytystä, tulee mulla siitä kauhea pelko ja ahdistus. Jostain syystä tuo pelko on kasvanut joka synnytyksen jälkeen, vaikka joskus kuulee sitä, että se joka on synnyttänyt useammin on jo "tottunut" synnyttämään ja se on helpompaa sellaisille. Minä sanon kyllä, ettei se ihan niin mene tai ehkä jonkun kohdalla tämä pätee muttei ainakaan minun. 
Etenkin viimeisemmästä synnytyksestä mulla jäi pelko, tosin Wiljam syntyikin hieman viistossa, minkä takia ponnistus teki todella kipeää. Toisin sanoen pelkään eniten ponnistusvaihetta. Muistan kun viime synnytyksessä pidättelin loppuun asti koska en vaan halunnut alkaa ponnistaa, koska pelotti, mutta lopulta se vaan oli pakko.



Viimeisin synnytys, Wiljamin. 


Esikoisen synnytys, Kristiinan.


Aaronin synnytys hyvässä käynnissä jo :D

Yritän koko ajan olla miettimättä tulevaa synnytystä, koska en halua panikoida etukäteen ja haluan kuitenkin nauttia raskaudesta loppuun asti. Silti silloin tällöin mieleen nousee ajatuksia siitä, että se on taas kohdattava tuo pelko ja voitettava se. 

Mietityttää ja jossain mielessä jopa ahdistaa myös muut seikat, kuten imetys, lähteekö se tällä kertaa hyvin käyntiin? Myös synnytyksen jälkeinen vaihe mietityttää, mulla kun on ollut joka synnytyksen jälkeen kohtutulehdus, jossain pahempana jossain lievempänä, mutta aina on joku sairaalareissu tullut. Toivon vaan oikeastaan yhtä asiaa, että vauvalla ja mulla olisi synnytyksen jälkeen kaikki hyvin. <3 

Tässä vielä kuvia mun pienistä aarteista heti syntymän jälkeen: 

Kristiina <3

Aaron <3 
Wiljam <3

On nuo kaikki olleet kyllä ihan sen kivun arvoisia <3 :')


lauantai 19. tammikuuta 2019

Koettelemusten viikot

Miksi sitä tajuaa vasta sairasvuoteella, miten se terveys on tärkeä ja miten siitä pitää osata olla kiitollinen joka päivä, joka hetki. Ja usein sitä pidämme niin itsestäänselvänä ja valitamme jopa silloin kun kaikki on hyvin. Meillä on nyt ollut koettelemusten viikot sen jälkeen kun lähdimme reissuun Pietariin. Lähdimme siis perjantaina ja lapset sairastuivat jo sunnuntaina. Ei mitään tietoa minkä takia tai mistä syystä, heille nousi korkea kuume, ja olivat todella heikkoina ensin muutaman päivän, kunnes n. viikon päästä ajattelimme lapsien tervehtyneen. Mutta ei, kuume nousi uudelleen, ei enään niin korkeana, siihen päälle tuli myös yskää. Onneksi kuitenkin mieheni äiti päästi meitä mun miehen kanssa kaksistaan kaupoille ja syömään ja hän sillä aikaa hoivasi meidän pieniä. <3 









Kun palasimme takaisin Suomeen päätin, että menen heti lääkäriin lapsien kanssa, mutta toisin kävikin ja itse samana päivänä lähdin ambulanssilla Kotkan sairaalaan. 
Mulla alkoi todella raju norovirus, ja raskaana kun olen, tuolloin viikolla 30, alkoivat siinä samalla kipeät supistukset koska oksennus ja ripuli refleksit olivat niin kovat, ja iltaa kohden olo vaan paheni, ja lopulta joka 5 minuutti oksensin ja ripuloin, enkä enää omin avuin päässyt ylös. Onneksi lapset oli jo laitettu nukkumaan tässä vaiheessa. Ambulanssi laittoi heti tipan tippumaan, ja matkalla sain pahoinvointipiikin. En oikein muista matkasta paljon mitään, kuin että se tuntui ikuisuudelta. Sairaalassa nukuin yön yli päivystyksen ihanassa eristyshuoneessa, jos joku on sen nähnyt niin ei ehkä kaunein mahdollinen paikka. :D Sisällä ei tuolloin pysynyt mikään, vaan kaikki  tuli ulos. Olin todella, todella heikossa kunnossa, jalat tärisi kun yritin mennä pöntölle mikä oli alle metrin päässä sängystä. Siinä olotilassa jopa unohdin jo että olen raskaana, olo oli niin karmea. 



Onneksi seuraavana päivänä minut siirrettiin jo osastolle. Siellä tippaa jatkettiin koska en yksinkertaisesti saanut mitään syötyä, pulssi oli tuolloin 120, vaikka olin maannut koko ajan. Verenpaineet oli 80/50, eli todella alhaiset. 


Olin sairaalassa siis 2 yötä. Pyysin itse, että voisin lähteä kotiin, vaikka nestelistani ei näyttänyt kovin hyvältä, sanoivat he, etteivät voi väkisin minua pitää siellä. 
Voi miten ihana oli palata kotiin, vaikka toisaalta oli todella rankkaa, koska mieheni sairastuikin samana päivänä kun haki minut sairaalasta, ja siihen päälle kaikki lapset kuumeessa itkuisina makasivat kotona. Itse yritin jalat tutisten kerätä voimat jostain, ja hyppäsin saman tien takaisin äidin rooliin. Piti pakottaa itseni syömään ja juomaan edes jotain, jotta mulla olisi voimia hoitaa muuta perhettä. Kyllä tämän kaiken keskellä sitä ajatteli, miten epäkiitollinen on itse usein ollut, vaikka on saanut olla terve, lapset ovat olleet terveinä ja asiat on olleet hyvin. Tuli todella nolo olo. Nyt taas osaa nähdä asiat aivan eri silmin, ja osaa arvostaa elämää, terveyttä, ja kaikkea sitä mitä meille on annettu ja suotu. <3 :) 

Kun palasin sairaalasta kävin heti lasten kanssa lääkärissä ja kahdella vanhimmista olikin korvatulehdus, nyt onneksi antibiootit alkaneet auttaa ja koko perhe on tervehtymässä ja perus arki saa taas alkaa. :) 


maanantai 14. tammikuuta 2019

Raskausajan tyyli

Mun tyyli yleensäkin on aika omaperäinen enkä mene niinkään minkään muodin mukana vaan pukeuden fiiliksen mukaan ja tyylini on niin laidasta laitaan kun vaan voi olla. Raskausaikana tykkään myös käyttää värejä pukeutumisessani ja joskus tuntuu että ihmiset kattoo, että tuliko se nyt pyjama päällä ostoksille tai onkohan nyt vähän liian omaperäinen tai räikeä tyyli tuolla..mutta viis muiden mielipiteistä jos mun on hyvä olla ;D

Yks päivä mun pikkuveli tuli ovella käymään kun olin lähdössä töihin ja kysyi tästä pinkistä puvusta, että ootko sä tossa menossa töihin, sanoin että joo, mitennii? Hän kun luuli sitä pyjamaksi. ;D Ihana :) <3


Tästä siis ;D Ja mä taas rakastan tätä pukua niin paljon, tilattu hm.
Tässä muutamia esimerkkejä mun tyylistä nyt raskausaikana:

Ihana samettinen mekko hm :)

Yks mun lemppareista tämä farkkumekko zalandolta merkki Esprit. T-paita tuolla alla on mama hm.


Paita on vero modan, hame bikbokin, takki hm. :)

Nää puvut on niin mun juttu, tämä myös hm:lta tilattu. :)

Mekko on hm, paita  tilattu bubbleroomista tais olla vilan?


Mekko hm ja neuletakki cubukselta. :)

Siinä muutama oma lempiasuni raskauden aikana. Mitä pidätte? :) 

Palaillaan taas pian!    -Heidi