keskiviikko 7. elokuuta 2019

Mun mies vastaa teidän kysymyksiin

Kuvaile vaimoasi kolmella sanalla?
"Söpö, ymmärtäväinen, huolehtivainen."

Jos saatte vaimon kanssa kahdenkeskistä aikaa, miten vietät sen mieluiten hänen kanssa? 
"Ulkoilemalla luonnossa käsi kädessä, ehkä vielä jäätelöllä tai syömässä jossain." :D


Kuinka kauan seurustelitte Heidin kanssa, ennen kuin menitte naimisiin?
"1,5-2v en tarkalleen muista, mutta me tavallaan seurusteltiin/tutustuttiin toisiimme kunnolla tuona aikana, mutta first kiss tapahtui vasta alttarilla. ;)"


Olitko käynyt Suomessa ennen kuin tapasit Heidin?
"En ollut koskaan käynyt Suomessa ennen meidän tapaamista."

Mitä harrastuksia sinulla on?
"Olen ollut Venäjällä yleisurheilija 6 vuoden ajan, joten liikunta on ollut aina osa elämää. Nykyisin käyn juoksemassa muutaman kerran viikossa tai niin kuin onnistuu ja pelaan sählyä kerran viikossa."


Miten jaatte kotityöt?
"Alusta asti mä olen ollut sitä mieltä, että kotityöt kuuluu myös miehille ja haluan opettaa myös omat pojat siihen, ettei se ole vain naisten hommaa. Joten olen alusta asti ottanut omalle vastuulleni esim imuroinnin ja lattioiden pesun, Heidin pyytämättä, me ymmärretään toisia, ja Heidi pesee esim vessat. Molemmat pestään pyykkiä. Ruoan laitto menee niin, kun mä olen töissä, Heidi laittaa yleensä ruoan ja sit mun vapailla, viikonloppuisin laitetaan yhdessä ruoka, keittiö siivotaan aina yhdessä. Meillä menee kaikki yleensä hyvässä yhteisymmärryksessä vaikka mä olen joskus vähän liian pikkutarkka tietyissä asioissa." :D

Mikä on Heidissä parasta?
"Heidin sydän. Heidin sydän on kultainen."


Minkälaista toivot elämän olevan 5-10 vuoden päästä?
"Toivoisin, että ennenkaikkea mun vaimo olisi terve, ja et meil olis onnellinen perhe. Se on pääasia."

Mikä on parasta perhe-elämässä?
"Parasta on se tieto, että sua rakastetaan ja odotetaan. Se kun tuut töiden jälkeen kotiin ja sua vastassa on sun ihana perhe."


5 parasta asiaa Heidissä?
"Heidi on huumorintajuinen, rakastaa läheisiään, huolehtii perheestään, ahkera ihmisenä, ja tietysti kaunis. <3"


Mikä on haastavinta perhe-elämässä?
"Haastavinta on joskus aina löytää se yhteinen sävel jokaisen lapsen kanssa erikseen."


Onko Suomi tuntunut hyvältä maalta asua vai kaipaatko takaisin Venäjälle?
"Aluksi oli vaikea tottua niin erilaiseen elämään ja siihen että omat vanhemmat asuu Venäjällä, mutta Heidin takia aluksi tänne muutin (Heidi halusi olla lähellä omaa äitiä) mutta tällähetkellä elämä alkaa tuntumaan hyvälle täällä kun on vakityöpaikka ja täällä on rauhallista ja hyvä asua perheen kanssa, enää en tahtoisi ainakaan muuttaa Venäjälle, vaikka tykkään siellä kyllä käydä. 

maanantai 5. elokuuta 2019

Huonoja uutisia, en halua jäädä ilman pernaa!

Mulla oli tänään taas tuo ihana, kamala labrapäivä kuten aina 2xviikossa.. Viime torstaina arvot olivat hiukan nousseet ilman lääkitystä mutta eilen kun oltiin käymässä nukkumaan, tunsin taas ihan kauheeta heikotusta, selkään sattui taas kuten aina kun arvot tippuivat silti kuitenkin vaikka tiesin toivoin sisimmässäni että kuvittelisin vain ja että arvot olisivat hyvät..
Kuitenkin labrojen jälkeen iltapäivällä hoitaja soitti ja kertoi lääkärin kirjoituksen..
Trombosyytit oli tippuneet 55.. ja lääkäri sanoi, että pitää rajana 50 mun kohdalla, jos vielä tippuvat niin mulle aloitetaan pistohoito. Lääkäri oli laittanut kelalle jo hakemuksen kyseisen lääkkeen korvattavuuteen, koska tuo lääke on todella kallis. Ihon alle pistettävä, jonka aikana labroja seurataan taas tiiviisti..
Lääkäri oli kirjoittanut tekstin: "Potilalle harkitaan pernan poistoa" Ja tervemenoa. En haluaisi joutua elämään ilman pernaa, sairastelukierteissä, ilman vastustuskykyä ja rokotteiden varassa..
Voi mitenkä toivoisin juuri nyt, että nuo arvot vaan nousisi, ettei mun tarvisi jatkuvasti miettiä seuraavia labroja ja pyöritellä näitä ajatuksia mun päässäni..
Lisäksi sain lähetteen kurkku, nenä silmätauti polille, koska kaulan UÄ:ssä oli sittenkin ollut jotain poikkeavaa, ei mitään kiireellistä, mutta jokatapauksessa jotain mitä täytyy tutkia lisää..
Tällähetkellä vaan rukoilen ja toivon, että tää loppuis joskus ja paranisin tästä ihan kokonaan, ja jos haluatte siellä kaikki jotka lukee tätä muistaa mua, olisin kiitollinen. <3 

perjantai 2. elokuuta 2019

Unelmieni työpaikka, sain sen!

Kaikki lähti liikkeelle oikeastaan pelkästä vitsistä. Kun mä näin, että Breden hakee instagram manageria ja siellä luki mitä kaikkea tehtävään kuuluu plus englanninkielen taito, niin sanoin mun miehelle, että siinä olisi muuten jollekkin unelmatyöpaikka. Enhän mä osaa englantia hyvin joten en edes ajatellut aluksi hakea. :D



Mun mies sitte sano mulle, että kokeile hakee mukaan, sanot vaan hakemuksessa ettei sun enkku oo mikään hyvä. Sit mä nauroin että no pitäiskö laittaa ihan hyvin vuoksi hakemus. Ja siis senhän piti olla CV. Mutten mä ettiny mitään valmista cv pohjaa, kirjotin vaan ihan vapaamuotoisen hakemuksen, jossa kerroin itsestäni, että mulla on 4 lasta, kirjoitan blogia, ja että olen ollut heidän lähettiläänä, lisäksi laitoin parikin kertaa sinne että tiedoksi vaan, en puhu paljoa englantia. Laitoin kaiken ihan rehellisesti. Ja nauroin tuon hakemuksen jälkeen miehelle, ettei he varmaan edes avaa mun hakemusta.
Mutta nähtävästi he tykästyi siihen, että laitoin ihan aidosti ja rehellisesti kaiken. Viikon/parin kuluttua tuli s-postia "Heidi, olet valittuna kolmen muun kanssa jatkotehtäviin"
Jahas, ajattelin että tuo oli varmaan vitsi, ja sitten ajattelin että no ehkäpä sitten tässä tehtävässä putoan.  :D


Aamupalabuffet laivassa :)
Piti tehdä video, jossa kerron heidän uutuustuotteesta ja piti tehdä 2 eri kuvaa. Tein tehtävän ja muutamien päivien päästä tuli taas s-postia:
"Heidi, olet yksi kahdesta valitusta ja jatkat vielä englannin kieliseen haastatteluun Skypen välityksellä."
Tossa kohtaan olin hieman paniikissa kuten kuvitella saattaa, ja ajattelin että jos putoan niin viimeistään tästä tehtävästä koska enkun kielen taitoni on nyt mitä on ;D 


Takaisinpäin laivalla :) 
Hiki valui otsalla kun skype puhelu alkoi, mua  haastateltiin ja aina välillä olin silleen et "sorry, can you say again, i dont understand"
kyl me siit sit selvittiin siitä puhelusta, mut sen jälkeen mä olin silleen mun miehelle et "joo unohdetaan koko juttu, skype puhelu meni mun mielestä niin huonosti, ettei ne varmana valitse enää mua" :D
Kuitenkin muutamien päivien päästä tuli viestiä tältä perustajalta/johtajalta, että "mä kuulin, että eilinen puhelu oli menny hyvin, miltä susta tuntuu"?
Sanoin, että olin hieman huolestunut, taisin unohtaa viimeisimmätkin taitoni sen takia. :D
Sitten kuitenkin muutamien päivien päästä sain viestin että onneksi olkoon uudesta työstäsi! <3 


Ensimmäinen matka Tallinnaan palaveriin. <3
Mä olin ihan että WHAT? Ootteko te ihan tosissanne? On ihmisiä jotka oikeesti tykästyi muhun ihmisenä, siihen että kerroin rehellisesti kaiken minkälainen olen, mitä en osaa jne, en yrättnyt esittää jotain mitä en ole vaan olin tosi aito. Ette uskokaan miten kiitollinen ja ihana tunne mulla oli tuon kaiken jälkeen. Sain työn josta vitsailin aluksi että siinä olisi unelma työ jollekkin?! Tästä on siis jo päälle kuukausi kun mut valittiin ja mä oon siitä lähtien ollu ihan älyttömän innoissani. Olen jo kerran käynyt tiimipalaverissa Virossa ja toinen matka on tulossa piakkoin. Arvatkaa vaan miten innoissani olen tästä. Bredenin tiimiin kuuluu aivan mahtavia ihmisiä ja saan olla osana heitä, aivan mahtavaa. <3 
Tästä lähtien tulen siis vetämään Bredenin IG:tä, tulen olemaan mm. lapsimessuilla ja Bredenin pop up tapahtumissa, eli tuutte näkee mua siellä. ;) <3 


Laivalta. :) 

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Nuorten päihderiippuvuus

Jos vielä muutamia vuosia sitten saatoin katsoa narkomaaneja ja päihderiippuvaisia tyyliin "hyi" niin nyt katson heitä syvästi säälien ja rakkaudella ja ajatellen mielessäni "voi kumpa tuokin pääsisi eroon vielä joku ihana päivä ja sais aloittaa normaalin elämän"


Tämä aihe koskettaa mua paljonkin, koska mulle läheinen ihminen on huumeriippuvainen.. :'(
Se on todella sääli katsoa, miten kovasti ihminen haluaisi itse nousta sieltä syvältä kuopasta, mutta ei vaan pysty, useita yrityksiä, joskus menee taas vähän paremmin muutama päivä, ja sitten taas langetaan..
Minusta Suomessa on ongelma se, miten tulisi hoitaa päihderiippuvaisia. Päihderiippuvaiset tarvivat apua, pakkohoitoa, en vaan tiedä kuka sen jossain vaiheessa hoksaa. Narkomaanit ja päihderiippuvaiset jätetään usein oman onnensa nojaan ihan täysin, musta se on kauheeta! 


Huumeet on lisääntynyt nuorten keskuudessa todella paljon esim omien kouluaikojen jälkeen, jos ennen oli bileitä nuorilla missä juotiin alkoholia niin nykyään huumeet on jo normi lisä tuohon. 
Todella sääli, koska juurikin nuoret kun kerran lankeaa niin sille tielle he yleisemmin jää. Minusta esimerkiksi terveydenhuollossa on suorastaan töykeää se, ettei narkomaaneja kohdella ja hoideta samalla tavalla kun normi ihmisiä. Mun läheistä ei haluttu hoitaa sairaalassa, vaikka hänellä oli veritulppa kädessä. Häntä kohdeltiin kaltoin ja sanottiin että sä olet narkomaani ja sä kuolet. 
Kuitenkin lopulta seuraavana päivänä soittivat ja aloittivat hoidon vasta silloin. Mutta mä en voi käsittää lääkärin noin välinpitämättömiä sanoja, kuka vaan meistä olis voinu poiketa väärille poluille ja olla narkomaani. Ei ne ite halua sellasta elämää, mä olen todistajana sivusta nähnyt miten tuskaista ja rikkinäistä on päihderiippuvaisten elämä. Eikä he todellakaan siitä nauti. Mun mielestä jokaisen tulisi saada samanlaista kohtelua, oli se sitten narkomaani tai ei! 
Mä niin toivoisin, että Suomessa jossain vaiheessa alettais huomioimaan enemmän tätä kyseistä ongelmaa mikä lisääntyy koko ajan täällä ja alotettais muita keinoja päihderiippuvaisille. 
Se mitä halusin tällä tekstillä tuoda esiin on se, että me voitais kattoa oikeesti päihderiippuvaisia syvällä säälillä ja rakkaudella koska hekin on ihmisiä kuten mekin, me ollaan vaan selvitty niiltä vääriltä poluilta pois ja et me voitaisi sulkea päihderiippuvaiset meidän rukouksiin ja ajatuksiin. <3 Ja toivoa, että vielä joku päivä riippuvaiset pääsis vapauteen omista riippuvuuksista <3


lauantai 27. heinäkuuta 2019

Kortisoni vieroitusoireet

Mä oon ollut viimeset muutama päivä ihan älyväsyny..
Kortisoni kuuri loppui tiistaina ja torstaina trombosyytit oli ollu 160, eli maanantaina selviää taas enemmän paljonko ne on silloin nyt kun kortisoni on ollut muutaman päivän pois.
Mulla on niin ihania apulaisia <3 :)
Kortisoni kun loppuu, mulla alkaa aina ihan kauheat oireet, vieroitusoireet joita kestää viikonpäivät.. 
Ensimmäisenä parina päivänä tuntuu ettei jalat kunnolla kanna, tuntuu että jaksaa just just laahustaa eteenpäin, ne on kipeät, turvonneet ja tuntuu sellasilt pötköiltä. Lisäksi alkaa niska ja selkäkipu mikä tuntuu ettei hellitä sitten ollenkaan. 
Jatkuvasti on kuuma, hikoiluttaa, tuntuu että turvotus ei laske lainkaan ja olo on ihan kamala. Toisinaan oksettaa kun taas toisaalta tuntuu että on koko ajan nälkä. :(
Mielialat vaihtelee joka sekuntti ja muutenkin tuntuu että pää on ihan pyörällä..


Voitte vaan kuvitella jo näiden vieroitusoireiden perusteella miten kovasti toivon sitä, etten enää joutuisi kyseistä lääkettä syömään, aika tujua tavaraa nimittäin on..
Joten pidetään kädet ristissä ja toivotaan että maanantaina arvot olisi yhtä hyvät kun edellis kerralla.
Vähän kyllä vaivaa kun vasen jalka, pohkeen kohdilta kipeytyy enemmän ja enemmän kävellessä, mutta toivon että se olisi kans tota samaa vieroitusoiretta kortisonin jälkeen..
Ootko sä syöny koskaan kortisonia? Onko tullu vieroitusoireita?
Tuntuu niin että haluaisin alkaa liikkumaan, mutta edelleen tuota kortisonia kun on elimistössä, se tekee olon niin heikoksi, että tuntuu ettei vaan jaksa yksinkertaisesti.
Mulla on paha mieli lasten puolesta, kun mä oon tässä jamassa niin tuntuu etten jaksa mitään, kuitenkin tiedän että tää kuuluu asiaan enkä halua piinata itseäni sellaisesta asiasta jolle en mahda itse mitään kuinka pahalta se tuntuikaan. <3 

Yritän kuitenkin ajatella ja tehdä positiivisia asioita ja siitä saada energiaa päiviin. <3 

Tässä yksi mun energian lähde :D <3333


keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Miten mun sairastuminen on vaikuttanut meidän suhteeseen?

Tässä kysymys mitä ehkä jotkut miettii, kun vaikeat ajat saattaa yllättää, ja tuntuu että stressitasot nousee, kukaan ei ylimääräisistä huolista saa nukuttua ja ne miljoona asiaa päässä tekee ilmapiirin vieläkin kireämmäksi, vai onko se aina näin?



Toisinaan vaikeudet mitä suhteisiin/perheisiin tulee ne joko vie toisista kauemmaksi tai sitten ne lähentää ja saa tajuamaan joitain asioita ja arvostamaan mahdollisesti vieläkin enemmän sitä mitä rakastaa. Se riippuu usein ehkä meistä, miten me suhtaudutaan näihin ongelmiin mitä vastaan voi tulla.
Voin rehellisesti sanoa, että viimeisten kolmen viikon aikana mun mies ei oo päässy yhtään helpommalla kun minäkään, hänelle huoli mun puolesta on ollu jopa suurempi mitä itelleni, hän on itkenyt enemmän kun itse olen edes kerinnyt, etenkin siinä epätietoisuudessa, kun hän ei tiennyt mikä mua vaivaa ja mikä mulla on, oli hän joka päivä tosi huolestunut, otti mua syliin, itki vieressä, lohdutti, rukoili mun puolesta ja osoitti rakkautta vaikka oli todella uupunut itsekin.



Lause mikä jäi mun päähän mitä hän sanoi kun yks päivä hän nyyhkytti ääneen "siis mä en tarvi mitään muuta, kunhan vaan sun henki säilyy ja sä oot aina meidän, ilman sua mä en nää tulevaisuutta eikä millään oo enää mitää arvoa jos sua ei oo"
Mä tajusin noista sanoista että mun mies rakastaa kyllä mua ihan 110% 
Mua kosketti noi sanat syvältä sydämestäni, kauneimmat sanat mitä koskaan oon kuullu ja vieläpä mun rakkaimmalta ihmiseltä.
Me ollaan käyty mun miehen kanssa läpi niin paljon yhdessä, iloja kuin surujakin. <3 
Ja tämän sairastumiseni myötä meidän suhde on todellakin vaan vahvistunut vahvistumistaan, vaikka tosin on kireitä päiviä lääkitys ja kaikki vaikuttaa, silti me jopa vietetään enemmän vapaita hetkiä yhdessä, eikä erillään omissa nurkissa niin kuin usein oli tapana ennen mun sairastumista. Jotenkin opittu siihen, että jos elämä päättyykin, mikä se tärkein on? Onko se ne puhelimet? Vai onko se ne rakkaat ihmiset sun ympärillä joita sä rakastat?
Joten mä voin sanoa, että mun sairastumisen jälkeen meidän suhde on vieläkin ihanampi, rakkauden täyteisempi väsymyksestä huolimatta, ja voi miten monet ihmiset, mun anoppi ja kaikki sano että "sun mies kyllä rakastaa sua niin paljon kun vaan voi ihminen rakastaa"



Ja kyllä, mä tunnen ihan samoin, ja en voisi kiitollisempi olla siitä, että näin monta vuotta mun rinnalla on ollut ihminen joka mua rakastaa ja jota mä rakastan yli kaiken, meidän arvot on samallaiset, me osataan puhua asioista, me nähdään toistemme tarpeet ja osataan tehdä niitä pieniä asioita mistä toinen tykkää toisillemme, vaikka on myös erimielisyyksiä, silti me ollaan vaan NIIN luotu toisillemme. :) <3 
Tällasisia ajatuksia tälläkertaa. :')

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Tän hetken lempiarkiruoka meillä SUPERHELPPO ja MAUKAS

Mitä tarvit?


- Gnocchi pastaa 500-600g
- Ruoka kerma kolme juustoa 2,5dl
- Tomaattimurska valkosipuli 370g
- Valkosipulijauhetta
- Parmesaania
- 700g sika nauta tai naudan jauhelihaa
- (halutessasi tuoretta tilliä)
- Suolaa oman maun mukaan

Kuvassa kaikki mitä mä käytän, tästä puuttuu naudan jauheliha 700g

Keitä gnocchi makaronit, kaada keitinvesi pois kun makaronit valmiit. Ruskista jauheliha pannulla, lisää mausteet (suola, valkosipulijauhe ja muutama ripaus parmesaania oman maun mukaan) Sekoita. Lisää jauhelihaan tomaattimurska sekä ruokakerma, anna hetken aikaa hautua/tekeytyä. Lisää lopuksi halutessasi hiukan tuoretta tilliä tuomaan makua jauhelihaseoksen sekaan. Sekoita tämän jälkeen pasta ja jauhelihaseos hyvin kattilassa tai kulhossa. Tarjoile ja nauti. <3 :D :) 
Lopputulos, ja niin maukasta lapset sekä ite tykkään! <3

Tästä annoksesta riittää meidän porukalle pariksi päiväksi tätä ruokaa. :)


torstai 18. heinäkuuta 2019

Lanssilla sairaalaan, mitä tapahtui? EPÄILY VERISYÖVÄSTÄ

Jatko osa edelliseen tekstiin..
Illalla kotosalla kun oltiin kotiuduttu sairaalasta takas mun mies oli käymässä nukkumaan ennen yövuoroa, mulla oli siinä vaiheessa vähän huono olo ja kysyin mun mieheltä ennen kun hän meni nukkumaan, että onkohan ihan normaalia että mun sydän tykyttelee niin kovasti että tuntuu et se tulis kohta ulos tuolta rinnasta. Mitattiin siinä sitte meijän apple Watcheilla EKG, ja se näytti normaalia.
Lapset oli nukkumas ja mä alotin iltatoimia vauvalle. Hirveä huimaus alkoi, oksetti, oli kylmä ja kuuma samaan aikaan. Yritin ottaa jotain sokerista muttei se auttanut yhtään. Soitin äitille, että olo on vähän huono.
Äiti olikin jo 5 min päästä oven takana, hän katteli mun touhuja siinä tovin ja sanoi, eiköhän lähdetä käymään päivystyksessä.
Kävin herättämässä miehen ja kerroin miten huono olo mulla oli. Mies oli muutenkin jo huolissaan mun puolesta, ja itkemäänhän se jäi taas. 
Otettiin vauva mukaan ja lähettiin ajaa. Äiti vilkuili mua koko ajan peilistä samalla kun ajoi, ja jossain vaiheessa mun olo meni niin huonoksi, että sanoin äitille et mä pyörryn ihan just. Yritin pitää itteni "hereillä" koko matkan ajan, keuhkoja puristi jotenkin oudosti, kädet oli jääkylmät ja en tuntenu niitä enää ollenkaan.
Äiti soitti lanssin. Puolessavälissä matkaa ambulanssi nappas mut kyytiin, kiitos Jumalalle ei ollut viitteitä mistään sydäninfarktista ! <3


Sairaalassa, kun vauva vietiin pois mun luota. :'(

Kuskit kysyi multa että olenko mä aina niin valkoinen kun tuolloin. noen. :D Näytin ihan elävä kuolleelta. Ja siltä kyllä myös tuntui. Ajattelin että se oli mun viiminen matka.
Sairaalassa onneksi oli ihania lääkäreitä ja hoitajia, heti verikokeet ja kaikki mahdolliset otettiin, sain pahoinvointilääkettä myös. Keuhkojen röntgen otettiin myös samantien yöllä. Oli kauhea kun kuulin vauvan itkun, ja kun sain vauvan viereen hän heti rauhottui. Miten sääliksi mua kävi meidän vauvaa tuolloin, se oli sydäntäraastavaa, etenkin kun heidän piti lähteä takaisin kotiin. :'(


Kun rakas pääsi takaisin mamin viereen. :') <3
Niin isot pisteet KOKS:in sairaalalle tästä ihanasta mahdollisuudesta, että sain vauvan mun kanssa osastolle ja oman huoneenkin vielä! <3
Mä siirryin Hematologian osastolle yön aikana. Seuraavana aamuna mun luuydinnäyte vastaus oli tullut ja sieltä ei epäilyksistä huolimatta löydetty mitään vakavaa verisairautta kuten syöpää. <3 Voi että mikä ihme tuo mulle olikaan, ihan OIKEA ihme, kiitos rukousten! <3 


Suonet kun sulta otettiiin koko ajan verikokeita.

Pieni lääkitys. Tällänen annos meni 4 päivää.
Mä en kertakaikkisesti edelleenkään tiedä mitä mulle tapahtui tuolloin, tiedän vaan sen että joku suuri IHME. <3 Ja haluan muistaa sen koko loppuelämäni ja olla siitä kiitollinen!
Aamulla mies ilmoitti ettei vauva koko yönä syönyt mitään eikä aamulla, sain sovittua sairaalan kanssa niin, että sain vauvan mukaan osastolle ja saatiin ihana oma huone! <3 
Vauva oli heti niin tyytyväinen kun pääsi äitin kainaloon, itkuhan siinä tuli. :')
Diagnoosiksi sain ITP sairauden, jossa esiintyy verihiutaleita hajottavia vasta aineita, joskus tästä voi parantua kun taas se voi jäädä krooniseksi, eli trombosyytit saattaa pudota.
Sain neljän päivän vahvan kortisoni kuurin, ja sairaalassa seurattiin koko ajan verikokeista lähteekö trombot nousuun, ja lähtihän ne. Pääsin viikonlopuksi kotiin. Ja arvatkaa vain oliko ihana päästä perheen luo? :') <3


KOTIIN <3 <3 <3
Nyt mun seuranta jatkuu niin että pari kertaa viikossa otetaan verikokeet ja siitä joka kerta harventuu jos arvot pysyy normaaleina.
Miten ihminen voi olla niin kiitollinen ja onnellinen saatuaan diagnoosin? :D
Koska se mitä aluksi pelättiin ja epäiltiin poissuljettiin. <3 

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Luuydinnäyte

Lähdettiin aamulla ajamaan Kotkaan päin sovittuun luuydinnäytteeseen. Autossa istuimme miehen ja vauvan kanssa ihan hiljaa. Mies itki. Minä en voinut olla itkemättä kun katoin häntä. Tunnelma oli hiljainen.. Ei niin kuin yleensä kun oltiin ajettu Kotkan sairaalaan synnyttämään, oli tunnelma ollut vitsikäs ja ihana. Tällä kertaa se oli aivan jotain muuta. Vasta 4kk sitten olimme lähteneet vauvan kanssa kotiin onnellisena perheenä tuosta sairaalasta.
Nyt kuitenkin olin menossa toimenpiteeseen, vakavien sairausepäilysten takia, oltiin tiedottomia, väsyneitä, ei tiedetty mikä meitä odottaa..


Mun piti tulla ravinnoitta ja musta otettiin muutama putki verta ennen kyseistä toimenpidettä. Sitten sain syödä nopeasti jotain, nappasin banaanin ja pillimehun.
Lääkäri ja hoitaja oli todella mukavia.
Kertoi koko ajan mitä tehdään milloinkin.
Mulla otettiin tämä näyte suoliluun takaharjanteesta, eli tuosta pakaran yläpuolella olevasta luusta.
Ensin kohta puudutettiin, ja se muuten tuntui! 
Luun sisältähän ei pysty puuduttamaan, joten se luuytimen imuvaihe sattui valehtelematta.
Sitten tunsin kun lääkärin piti vähän käyttää voimaa, että saa neulan sinne luun sisään, sitten kuului pieni rusahdus ja lääkäri imi ruiskun sisään pienen määrän nestettä sieltä luun sisältä, keskityin hengittämään rauhallisesti niin se oli aika nopeasti ohi.
Koska mun trombosyytit oli alhaiset, saivat aika kauan pidellä kiinni sitä kohtaa että verenvuoto tyrehtyisi. Sitten siihen päälle laitettiin steriilit laput ja kastella en saanut kyseistä kohtaa 24h.
Kun puudutus lakkasi ja pääsin kotiin, sattu muuten ihan älyttömästi sitä luuta. Tunne oli ihan ku joku olis porannu reijän siihen kohtaan. Silti kaikkien ajatusten kanssa mitä juuri silloin päässä oli, ei pelottanut missään vaiheessa tuo toimenpide, ajattelin vain sitä, että saisin mahdollisimman nopeasti vastauksia ja pääsisin pois epätietoisuudesta. 
Ja niin pääsinkin, jo seuraavien päivin aikana.. seuraavassa postauksessa selviää mitä tämän päivän aikana kerkes tapahtumaan.. <3 

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Olinko hetken masentunut?

Kun synnytin Nean, hän oli ensimmäiset pari kk todella kiinni minussa. Jos menin vessaan, hän huusi, jos kävin suihkussa, en voinut olla siellä kovin pitkään, koska kuulin huutoa, jos kävin kaupassa, piti siellä käydä hyvin nopeasti koska tiesin kun tulen kotiin, on heti otettava vauva syliin.


Tästä syystä, olin ikään kuin neljän seinän sisällä. En voinut tehdä oikein mitään, olin koko ajan sidottu vauvaan. Oli vaikea ottaa omaa aikaa, koska se ei vaan onnistunut. Edes suihku tai wc reissuja en enää pystynyt olla rauhassa.
Ongelma ei siis ollut siinä, ettenkö olisi saanut sitä omaa aikaa, vaan en vaan voinut kuunnella toisen itkua kun toinen halusi olla vaan mun sylissä, ymmärrättekö?


Samalla tuon kaiken aikana söin todella epäterveellisesti, sitä oli ensin päivän-pari, kunnes se muuttui jokapäiväiseksi. En syönyt melkin koskaan normaalia päiväruokaa. Tein muille perheenjäsenille ruoan, mutta itse saatoin napostella koko päivän kaikkea epämääräistä ja sitten illalla söin pakastepizzaa tai tilattiin pizzaa tai kävin ostamassa aterian mäkistä tai hesestä. 
Ja siitä tuli sitten tapa. Söin päivät karkkia ja suklaata ja illalla vedin roskaruokaa.
En tajunnut, että olin ehkä hieman masentunut tuosta ensimmäisestä ajasta koska tuntui ettei omaa aikaa ole ollenkaan, ja tuo epäterveellinen "syöminen" jäi päälle. 


Sen mukana tuli myös se, ettei ollut motivaatiota edes liikkua. Yritin käydä pari kertaa lenkillä, mutta se jäikin siihen. Nautin kaikesta epäterveellisestä.. kunnes..
terveys alkoi temppuilla oikein kunnolla..


Ja vasta silloin 3,5kk synnytyksestä aloin tajuamaan että hei, mä olen koko tuona aikana syönyt kaikkea kauheeta roskaruokaa ja muuta epäterveellistä enkä edes muista montako normaalia lämmintä ateriaa olisin tuona aikana syönyt. Hei oikesti?! Heräsin ajattelemaan oikein kunnolla omaa elämää, ja mitä mun tulis muuttaa omassa elämässä.
Mun silmät jopa aukesi sille, että olin ollut hieman masentunut ensimmäiset pari kk, ja tuosta suosta oli sen jälkeen vaikea nousta ylös. Vasta nyt, kun terveydessä on häikkää tajuan, miten tärkeä on syödä hyvin, terveellisesti. Ja se, miten söin nuo kuukaudet oli sairasta..
Nyt mulla alkanut uusi sivu mun elämässä, joka aamu syön puuron, päivisin syön normaalin, lämpimän aterian. Yritän syödä paljon hedelmiä, marjoja ja kasviksia. Yritän jättää vehnän pois hetkeksi kokonaan.
Herkutella saa, mutta kaikella on rajansa. 
Tässä tämä pieni tunnustus ihan vaan teillekkin. Joskus joku asia elämässä saa sut tajuamaan jotain, mitä ehkä et ennen edes ole tajunnut. <3


keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Vakavastiko sairas vai ohimenevä juttu? KUVIA MUSTELMISTA

Tiedättekö tunteen, kun sulla olis miljoona aihetta, josta kirjottaa. Mut kun sä avaat koneen ja avaat blogin, pää lyö tyhjää.
Viime päivät voimattomuus ja väsymys on saanut mussa vallan. Ehkä myös se vaikuttaa mun väsymykseen, että oon tällä hetkellä epätietoinen kaikesta. Haluaisin vaan kuulla lääkäreiltä sanat "Sulla on kaikki kunnossa." 
Mutta kun ei voi tietää mitään etukäteen. Toivoisin niin kovasti, että tuo trombosyyttiarvo ja kaikki oireet olisi joku ohimenevä juttu, että mä olisin kunnossa.
Voi miten tuliskaan arvostaa ja kiittää terveydestä, siitä että on terve ollu kaikki nämä vuodet. Silti olen sitä mieltä edelleen, että kaikki mitä tapahtuu terveyden tai muiden asioiden kanssa, sen on tarkoitettu tapahtumaan niin, joskus on läpikäytävä jotain, että ymmärtää jotain eritavalla tai että osais enemmän arvostaa elämää, läheisiä tai kaikkea sitä hyvää, mitä ympärillä on.

Äitin lohduttaja <3<3<3<3<3

Päivystyksessä. Onneksi sisko oli aina mukana auttamassa Nean hoidossa <3
Kaikki alkoi siitä, kun mun selkä oli tosi kipeä, niskat tuntu kireiltä ja huimasi ja silmiin sattui.. Ajattelin käydä varmuudenvuoksi päivystyksessä, koska tällaista ei ollut aiemmin ollut. Monet epäili, että niskat olis jumissa tai jotain vastaavaa..
Viikkoa aiemmin olin huomannut jaloissa mustelmia, jotka oli tulleet ilman mitään syytä, ja vitsailin miehelle silloin, että onkohan mulla joku sairaus kun tulee mustelmia ilman syytä..


Päivystyksessä otettiin verikokeita, ja huomattiinkin, että trombosyytti arvo oli matala, arvo oli 46, kun yleensä AINA mulla se oli ollut 270.
Siinä vaiheessa lääkäri kysyi mustelmista, onko mulle tullut sellaisia viime aikoina. Näytin mun mustelmat hälle. 

Saatiin päivystyksessä oma huone vauvan ja siskon kanssa <3
Niimpä laitettiin musta lähete sisätautipolille, että selviäisi syy matalaan arvoon. Mua kiellettiin ottamasta tulehduskipulääkkeitä mahdollisten sisäisten verevuotojen takia. 
Parin päivän päästä mulla oli ihan äärettömän heikko ja voimaton olo, ja päätin taas käydä päivystyksessä. Siellä taas otettiin verikokeet, ja arvo oli pysynyt samana, lääkäri päätti laittaa kiireellisen lähetteen sisätautipolille ja sainkin ajan ensi maanantaiksi jo. 
Tässä siis lyhyesti kerrottuna, ne jotka ei ig:n kautta vielä tienneet mistä tämä kaikki lähti..

Mutta, eletään päivä kerralla niin kuin laulun sanat sanoo "Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan. Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan.." <3 

Ehkä paras huonekaveri <3 :D


lauantai 29. kesäkuuta 2019

Kaksikielisyys, mun huoli ja mun päätös

Jos joku ei vielä(kään) tiennyt niin heti alkuun kerron siis, että meidän perhe on kaksikielinen Venäjä/Suomi. :D
Olen itse puoliksi Venäläinen, syntynyt ja asunut koko ikäni kuitenkin Suomessa. Mun mies on Venäläinen ja täten myös meidän lapset ovat kaksikansalaisia ja kielisiä. Nyt haluaisinkin kertoa teille, miten tämä kaksikielisyys tällä hetkellä vaikuttaa meidän perheeseen ja meidän lapsiin. 


Itse puhun molempia kielieä oikeastaan melkein samalla tasolla. Mieheni oppi tosi nopeasti myös Suomen kielen. Mutta kun meidän esikoinen syntyi meidän kotikieli oli enemmän Suomi, koska jotta mun mies pystyi pitämään sitä taitoa "yllä" niin oli puhuttava silloin vain ja ainoastaan Suomea.
Kuitenkin hyvin nopeasti kun mun mies sai täältä vakkari työpaikan, ja toisen lapsen synnyttyä meidän kotikieli vaihtui Venäjään. 
Meidän Kristiina hallitsi hyvin Suomen kielen 3v asti, kunnes pikkuhiljaa me alettiin huomata, että enemmän ja enemmän se "pääkieli" lapsilla on Venäjä. Kovasti yritin useasti vaihtaa kotikielen takaisin Suomeksi, mutta se oli todella hankalaa ja on edelleen.


Muutama kuukausi sitten säikähdin todella kun tajusin, että meidän lapsista vain vanhin osaa jonkunverran Suomea, ja muut lapset eivät. Aaron kyllä ymmärsi aina jos kysyin jotain Suomeksi muttei osannut vastata mun kysymyksiin. 
Niimpä taas yritin joka päivä puhua edes jonkunverran lapsille Suomea. Ja pikkuhiljaa olen huomannut, että myös Aaronilta tulee jotain vastauksia Suomen kielellä. 
Nykyisin joka ilta kyselen lapsilta kysymyksiä Suomen kielellä ja he vastaa mulle. 
Silti mietin edelleen, ettei se riitä. Ja mun kova huoli on se, että he lähtee eskariin ja siitä tulee haastavaa, koska he ei läheskään ymmärrä kaikkea saatikka osaa vastata Suomen kielellä. Niimpä päätin laittaa hakemukset Kristiinasta ja Aaronista päiväkotiin, että he syksyllä aloittaisivat molemmat 4h/päivässä päiväkodin, jotta se Suomen kieli tulisi sieltä luonnollisesti.


Uskon kyllä vahvasti siihen, että siellä jossain korvan takana heillä se Suomen kieli siellä on, ja se varmasti tulee itsestään, kunhan lapset pääsevät enemmän Suomenkielisten joukkoon. Joten tämän takia tein tuon ratkaisun. Toki pelottaa etenkin Aaronin päiväkodin aloitus, mutta tämä päätös on mielestäni nyt oikea, ja kun aloitetaan pienellä tuntimäärällä niin on helpompi tottua. <3 :)


keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Sea Lifessa koko perheen kanssa

Meillä alkoi perheen yhteinen kahden viikon loma. Ja koska meidän piti käydä Helsingissä tekemässä Nealle Venäjän kansalaisuus, niin mietimme, että missä voitaisiin samalla reissulla käydä. Päätettiin käydä Sea Lifessä.
Oli aivan mahtavaa ettei siellä ollut juuri sinä hetkenä paljon ihmisiä, koska meitä oli aika monta, plus meidän tuplavaunut, jotka veivät jonkin verran tilaa.  



Lapset tykkäsivät kovasti katsella kaloja sun muita mereneläviä. Itse hieman petyin siihen miten vähän siellä loppujen lopuksi oli katseltavaa. Noin tunnissa tuli katsottua kaikki. Minusta hinta voisi olla alhaisempi.
Mutta oli jokatapauksessa kivaa ja ennenkaikkea oli ihana, että lapset olivat iloisia ja että oltiin YHDESSÄ koko perhe <3 :)


Meidän pieni jengi :D <3
Meillä oli tuplavaunut mukana, jossain vaiheessa kuitenkin Nea halusi syliin ja laitoin hänet Tulan kantoreppuun ja sinne hän myös simahti loppuajaksi. Imetin Nean autossa ennen Sea Lifeä ja sen jälkeen. 



Seuraavaksi mietittiin kun aikaa oli vielä reilusti jäljellä, että mitä tehtäisiin. Päätettiin käydä kiertämässä Linnanmäki. Lapset tykkäsi katsella hurjia laitteita ja itsekin oli kiva pitkästä aikaa nähdä lintsin menoa. Juteltiin samalla että olispa kiva seuraava hääpäivä miehen kanssa viettää lintsillä. :D <3


Se jää kuitenkin nähtäväksi. Takaisinpäin matkalla kaikki simahtivat autoon, ja kotiin tultuamme hain kaikille lapsille Happy Meal ateriat ja meille myös syötävää. Lapset olivat ihan mielissään ja Kristiina sanoikin "Äiti ja Isi, tänään oli mahtava päivä, kiitos"
Miten ihana kuulla oman lapsen suusta noin ihanat sanat <3 
ANTEEKSI kuvien laatu, ei otettu kameraa mukaan niin ei nyt parempia kuvia tullut. :)





IHANAA VIIKKOA TEILLE, kiitos kun jaksat olla meidän matkassa mukana, arvostan <3